Antitodistukset

Tarinat ovat in, varsinkin suurista muutoksista kertovat todistustarinat. Mutta millaisia olisivat antitodistukset? Pitäisikö meillä olla enemmän tilaa myös keskeneräisille tarinoille? Juttelen aiheesta ex-pastorin, nykyisen blogistin ja tulevan kirjailijan Jyri Uurtimon kanssa! Jyrin blogi: www.jyrijuhani.com

Vierailin viime viikolla ystäväni Mikaelin juontamalla podcastilla. Voit kuunnella sen tuosta yltä. Juttelimme elämäntarinoista ja siitä, miten näitä tarinoita kerrotaan erityisesti seurakunnissa. Tällaisia kertomuksia kutsutaan useissa kristillisissä piireissä “todistuspuheiksi”. 

Kerroin podcastilla kuinka huomioni on kiinnittynyt todistuspuheiden voimakkaaseen “ennen–jälkeen” -asetelmaan ja kuinka voi olla ongelmallista, että odotuksemme elämästä ja Jumalan toiminnasta muokkaantuvat näiden todistusten perusteella. Ongelman ydin on siinä, että todellinen elämä ei mahdu “ennen–jälkeen” -muottiin. Elämä kyllä sisältää valtavia haasteita ja suuria voittoja, mutta yhtä lailla hallitsematonta kaaosta ja selittämättömiä tragedioita. Ja sitten paljon aivan tavallista arkea. Elämä harvoin toimii “ennen mun elämä oli kauheaa, nyt se on ihanaa” -kaavalla.

Jäin pohtimaan tätä aihetta podcastin äänittämisen jälkeen. Mieleeni tuli Jeesus ja hänen elämäntarinaansa. Voi vaikuttaa siltä, että Jeesuksen tarina kulkee puhtaasti kuolemasta ylösnousemukseen, mutta todellisuudessa hänenkin elämänsä on paljon pirstaleisempi ja vaihtelevampi. Jeesuksen elämä on hyvä esimerkki siitä, mitä elämä (Jumalan yhteydessä) oikeasti on.

Aloin leikitellä ajatuksella Jeesuksen todistuspuheesta. Millainen se olisi? Ehkä se voisi kuulostaa esimerkiksi seuraavalta: 

* * *

“Moi kaikille. Mun nimi on Jeesus. Osa teistä tunteekin mut jo. Noi pastorit on kyllä mulle ihan uusia naamoja. No ei, läppä läppä.

Mä haluaisin kertoa mun todistuksen.

No te tiedätte, että mun syntymä oli melkoinen ihme. Mä synnyin niinku Pyhän Hengen vaikutuksesta. Vaikea itsekään uskoa. Tää aiheutti kuitenkin ihan älyttömästi jännitteitä meidän perheen sisällä. Etenkin mun suhde isän kanssa on aina ollut aika etäinen, jotenkin se ei oo osannut olla mua lähellä ja osoittaa silleen välittämistä. 

Heti ku mä olin syntynyt, meidän maan kuningas koki mut jotenkin uhkaksi ja käski tappaa mun synnyinseudun kaikki poikalapset. Me lähdettiin pakoon Egyptiin. Ymmärrän nyt pakolaisia. Elämä normalisoitui hetkeksi kun me saatiin palata kotiin. Mä opettelin tekemään puutöitä ja mulle syntyi veljiä ja me koetettiin olla hakkaamatta toisiamme hengiltä. 

Sit oli aika aloittaa ne hommat mitä varten mä alun perin tulin maan päälle. Mä menin Johanneksen luo kasteelle ja kun mä nousin sieltä vedestä, taivaasta kuului ääni: “Sinä olet minun rakas poikani, johon minä olen mieltynyt.” Tuntuihan se hyvältä ja rohkaisevalta. Mun isä ei ollut ikinä sanonut mulle mitään sellaista. Mutta sitten yhtä nopeasti mä löysin itseni autiomaasta sellaisten kiusausten keskeltä, että ette uskoisi. Voisi luulla, että jos vaan on tosi rakastettu ja tajuaa sen, ei tulisi niin paljon kaikenlaisia houkutuksia. 

Hei paljon mulla on aikaa jäljellä? Sori tässä alussa kestää jotenkin tosi kauan. Ai pari minuuttia vielä, heh okei mä yritän kiihdyttää vähän tahtia.

No sit mä aloitin mun “julkisen uran” ja aluksi se meni tosi hyvin, isot massat lähti liikkeelle mutta yhtä nopeesti ne massat halusi heittää mut kalliolta alas. Kai se oli jotain mitä mä olin sanonut. Mutta ainakin mulla oli ne kaksitoista uskollista, jotka olin valinnut itse. Arvaatte varmaan miten siinä kävi? Yksi niistä petti mut, yksi sanoi ettei oo koskaan tuntenutkaan mua ja loput vaa katos tiukassa tilanteessa. Ainoastaan Johannes jäi, mut se olikin ymmärtänyt ehkä parhaiten mistä tässä hommassa on kyse. 

Seuraavat jutut te varmaan tiedätte. Homma eskaloitui niin, että mut ristiinnaulittiin. Ei ollut muuten kauhean kivaa. Mutta tarina ei päättynyt siihen. Tapahtui suurin ihme. Jumala herätti mut kuolleista. Ylösnousemus! Kelatkaa!

Vois luulla, että tarina päättyisi siihen, mutta ei se pääty. Seuraavaksi tuli mun aika lähteä pois täältä. Olisitte nähneet opetuslasten ilmeet. Kyllä mäkin mietin, että kuinka paljon emotionaalista vuoristorataa ne voi kestää. Mutta ne ei tienneet mikä heitä odotti. 

Niin mä sitten poistuin maan päältä, ja Pyhä Henki tuli tilalle ja sitten homma vasta isoksi menikin. Mutta samalla mä oon kuunnellut vuosituhansia ihmisten huokailuita siitä, että oliko niin että mä olisin vielä joskus palaamassa. Mä oon koettanut kysellä Isältä tästä, mutta se ei suostu kertomaan. Joten tässä nyt vähän niinku kaikki odotellaan ja yritetään keskittyä tähän päivään, siihen että rakkaus voisi lisääntyä maailmassa tänään eikä vasta sitten joskus.”

* * *

Sekava todistuspuhe. Mutta Jeesuksen elämä on loistava esimerkki siitä, kuinka elämä ei noudata puhdasta draamankaarta, ainakaan suuressa kuvassa. Ehkä pieniin paloihin pilkottuna ennen–jälkeen hahmottaminen olisi mahdollista, mutta kuvaa laajennettaessa vastaan tulee ongelmia. 

Jos elämän yrittää puristaa Hollywood-muottiin, seurauksena on rauhattomuutta elämän hankalien vaiheiden koittaessa. Seurauksena on kysymyksiä tyyliin: “Eikö Jumala parantanut jo mut, mitä nää ongelmat nyt on? Olenkohan huono uskova tai luisunut kauas Jumalasta?” Yhdestä asiasta olen varma: Kristityn elämää ei kuulu määrittää jatkuva huoli siitä, onko Jumalan kanssa kaikki ok.

Todellisessa elämässä kysytään kärsivällisyyttä ja kestävyyttä epävarmuuden ja keskeneräisyyden keskellä. Samalla elämältä voi oppia läsnäoloa ja rakastamista.

Kaikista rohkaisevista todistuspuheista huolimatta asiat eivät aina käänny parempaan. Silloin tarvitsemme toisiltamme läsnäoloa kärsimyksessä, ei helppoja “lohdutuksia” tai toive-lauseita. Kun olosuhteet eivät muutu, tarvitaan rinnallaolijoita, jotka vain olevat. On ollut upeaa nähdä, kuinka me kannetaan toisiamme kaiken korona-kaaoksen ja pelon keskellä. Eli vähän täytyy ottaa takaisin podcastin “me ei oikein osata kärsiä” -lausetta.

Juhlitaan voittoja, ehdottomasti. Iloitaan iloitsevien kanssa. Mutta yhtälailla itketään itkevien kanssa. Istutaan surevien rinnalla. Ollaan läsnä toisillemme. Nyt ja tästä eteenpäin.

* * *

Ps. Tämä tarinoiden suoraviivaistaminen ei taida tosin olla ainoastaan seurakuntien ongelma. Näin eilen Hesarissa Dome Karukoskea käsittelevän jutun, jonka otsikossa oli sanat: “Menestysohjaajan tarina on kuin Hollywood-elokuvasta.”

Pps. Kansikuva shout-out Erkka Mykkänen. <3

Jyri-Juhani Uurtimo