Minä en tiedä mihin uskon pt.2

Viimeiset viikkoni ovat kuluneet kirjan ulkoasun viimeistelyssä ja julkaisukiertueen järjestämisessä. Samaan aikaan olen yrittänyt työstää yhtä blogikirjoitusta, mutta se ei ole jotenkin asettunut vielä. Muutenkin kirjoittaminen on tuntunut – varmaankin hyvin luonnollisesti kahden vuoden intensiivisen kirjoitusprosessin jälkeen – vähän kankealta. Mutta eilen illalla iski yhtäkkinen halu tai jopa tarve kirjoittaa. En tiennyt mistä haluan kirjoittaa, tiesin vain, että haluan kirjoittaa. Teksti lähti vyörymään itsestään. 

Ajatus tekstin julkaisusta syntyi kirjoittamisen jälkeen. Se tuntui teemallisesti kuuluvan tähän blogiin. Mutta yhtäkkiä julkaisu jännittää, koska olen palaamassa seurakuntamaailmaan näkyvämmin tänä syksynä. Saako esillä oleva hengellinen vaikuttaja ajatella tällaisia asioita? Yhtäkkiä tuntuu siltä, että minulla on jotain menetettävää, esimerkiksi tuo kirjan julkaisukiertue. Mutta sitä suuremmalla syyllä haluan julkaista eilen kirjoittamani päiväkirjatekstin. Tällaista tämä elämä on. Ainakin minulle.

* * *

Tekee mieli kirjoittaa. Impulssi. Joten kirjoitan. Vapaasti. Olen vapaa. Yksi kirja kirjoitettu. Pystyn kirjoittamaan toisenkin, jos haluan. Luulen, että haluan, mutta onko minulla uskoa enää siinä vaiheessa kun olisin aloittamassa kirjoittamista?

Kaikki hajoaa taas. Tai siis en vain saa kiinni. Tänään rautatientorin liukuportaissa matkalla metrolle pohdin, että en ole varmaan koskaan ollut yhtä lähellä uskosta luopumista. Tuo oli se ajatus. Onko se totuus, en tiedä. Mikään ei aktiivisesti kriisiytä. Ajattelen näitä asioita ja se tuntuu luonnolliselta, kunnes pysähdyn ajattelemaan mitä ajattelen – Jumalaa, Jeesusta, taivasta, helvettiä, mielipiteitä homoista, rakkautta ja sen luonnetta, ristiinnaulitsemista, ylösnousemusta, opettamista, viiden tuhannen ruokkimista, viinin muuttamista vedeksi, seurakuntaa, tuhansia vuosia, erimielisyyksiä, uskoa, luopumista, noitarovioita, ristiretkiä, kidutusvälineitä, kärsimystä, itkua, hampaiden kiristelyä, helvetillistä Jeesuksen nimen käyttöä, niitä, jotka sanovat että on kyse ainoastaan rakkaudesta; niitä, jotka sanovat, että on kyse pyhyydestä ja pyhityksestä; niitä, jotka sanovat ettei Jumala voi olla tekemisissä synnin kanssa; niitä, jotka sanovat, että Jeesus on syntisten ystävä; niitä, jotka sanovat, ettei Jeesus suvainnut kaikkia ja käänsi temppelissä pöydät ympäri; niitä, jotka sanovat, että Jeesus kehui epätoivoista, joka rukoili että ole minulle syntiselle armollinen ja arvosteli rankasti ylimielistä, joka luuli olevansa niin pyhä; niitä, jotka ajavat kaikkialta pahoja henkiä ulos; niitä, jotka istuvat hengellisen väkivallan uhreina tapaamisissa; taianomaista maailmaa Raamatun ympärillä, sen hajoamista pölyksi, enkeleitä, kerubeja, taivaallisia olentoja, myyttisiä tarinoita toisesta todellisuudesta, nykyaikaa, teologiaa, kaiken ulkopuolella olevan teoretisointia, sitä, että joku sanoo, ettei Jumala ole ulkopuolella vaan sisäpuolella, dualismia, vastakkainasettelua, riitoja, käännettyjä pöytiä, käännettyjä selkiä, ovia, joita on hakattu ulkopuolelta ja ovia, jotka ovat läimäytetty kiinni, apua tarvitsevia, köyhiä, eriarvoisuutta, rasismia, seksuaalista hyväksikäyttöä, ohi kävelemistä, rakkaudettomuutta, rakastamista, hellyyttä, auttavaa kättä, itsensä kieltämistä, maailman rakastamista ja vihaamista, Jumalan rakastamista ja vihaamista, ihmisten rakastamista ja vihaamista, luomakunnan rakastamista ja vihaamista, itsensä rakastamista ja vihaamista, elämän rakastamista ja vihaamista, Jeesuksen rakastamista ja vihaamista ja ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta minun omassa elämässäni ja sen puutetta – kaikki tuntuu niin absurdilta. En pysty pitämään tällaisesta kiinni, tässä ei ole mitään mihin kiinnittyä.

Mutta voin kiinnittyä aamun kahvikuppiin. Voin ottaa kiinni vieressä istuvan kädestä elokuvateatterissa. Voin kiinnittyä tanssin katseluun, kehon liikkeeseen, joka ei tunnu olevan tästä maailmasta, lauluun, joka irrottaa ajasta ja paikasta ja tuo läsnäolevaksi samaan aikaan. Voin nostaa pääni ja katsoa taivaalle sateella ja tuntea pisaroiden osuvan kasvojeni ihoon ja valuvan vapaasti kaikista suunnista alas. Voin rukoilla, ja antaa sanojen nousta johonkin suuntaan. Voin nähdä huolettoman koiran, ei se murehdi olemassaoloa, ei se pelkää, se tietää, että sen käy hyvin. Voin lukea romaaneja ja kulkea maailmoissa, joita ei ole koskaan ollut mutta tietää niiden olevan tosia. Voin lukea psalmia 23 ja tuntea lohdutusta ja turvaa. Voin uskoa, että Jumala joko on tai ei ole olemassa. Voin uskoa rakkauteen ja omistaa koko elämäni sille. Voin uskoa toivoon ja pyrkiä lisäämään sitä siellä missä kuljen. Usko, toivo ja rakkaus voi kuljettaa minua joka päivä, niihin voin kiinnittyä, niistä saan kiinni. Voin tehdä mitä vaan, olen vapaa. Voin ottaa toiset huomioon vapaudessani ja saada aikaan lisää vapautta. Voin puolustaa sorrettuja. Pyrkiä edes jotenkin auttamaan köyhää. Voin tehdä niin koska se on oikein, ei vaatimus tai pakko. Voin pyrkiä hyvään, kauniiseen ja toteen. Voin puhua totta, avata itseni, ja luottaa. Voin itkeä, nauraa ja hypätä ja pudota jaloilleni. Ehkä voin pitää höllemmin kiinni ja hymyillä. Ehkä voin halata ja lohduttaa. Ehkä voin olla hiljaa, sekin riittää. Ehkä voin vain olla tässä ja uskoa, että se riittää juuri nyt.