Aamusivuajatuksia

Tuntuu, että jokatoinen kirjoitukseni alkaa anteeksipyytelyllä. Se ei ole välttämättä hyvä. Mutta koen jatkuvasti syyllisyyttä siitä, etten julkaise säännöllisesti uusia tekstejä. (Vapauteen perustuvasta blogista voi näköjään tulla orjuuttaja.) Monet ovat antaneet minulle paljon hyvää palautetta ja saaneet apua teksteistäni – senkin vuoksi haluaisin julkaista enemmän kaikkea järkevää ja hyvää. Kuitenkin viimeiset ajat olen käytännössä kirjoittanut lähinnä aamusivuja, eli vapaan assosiaation tykittelyjä. Se on tuntunut todella hyvältä. Pitää tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä.

Kaikenlainen lomailu on johtanut minua eritasoisiin eksistentisiin kriiseihin, joita olen myös yrittänyt kirjoittamalla selvitellä. Tänään aamusivuille tyhjentyi joitain ajatuksia, jotka tuntuvat jakamisen arvoisilta. Teksti antaa jonkin hataran kuvan tavasta ja suunnista, joilla ajatukseni juoksevat. Tässä siis tämän päivän editoimaton aamusivupläjäys:

* * *

12.02.2021

Tänään on se päivä, kun päivämäärästä ja vuoden numeroista saa samat tulokset. 1202 taipuu 2021 ongelmitta. Ihanaa! Itseasiassa 1202 on väärinpäin / toiseen suuntaan 2021. Aina vain ihanampaa! 

Olen Lahdessa. Terveisiä.

Luin eilen junassa edellisen kuukauden aamusivut. Viimeisen tekstin lopussa repesin silleen rusahtaen. “Kai sekin minua vihastuttaa, että en tiedä että leikinkö enemmän kirjailijaa vai haluanko oikeasti olla sellainen. Rakastanko sanoja vai jotain omaa suuruuttani ja mitä ihan oikeasti haluan tehdä, rakastanko sanoja enemmän kuin porkkanoita, rakastanko pianon ääntä enemmän kuin virvelin tumahdusta, rakastanko edes rumpujen soittamista vai onko se vain ihan kiva ammatti jolla maksaa joku lasku tai vuokra? Rakastanko mitään tällä hetkellä? Milloin olen viimeksi itkenyt? Miksi en ole itkenyt pitkään aikaan? Miksi en itke? Miksi en rakasta? Miksi persoonallisen Jumalan lisäksi persoonallinen minä hajoaa atomeiksi? Miksi minulla ei ole tunteita muita kuin tämä tasainen paino siitä että mitä hittoa tämä kaikki on mitä minä teen elämälläni miten pääsisin jonkun syliin ja miten löytäisin jonkun jota haluan suudella rakkaudesta enkä läheisyyden kaipuustani? Ne sanovat että tämän kuopan pohjalta Jumala löytyy aivan uudella ja läheisellä tavalla, että kun mitään ei ole jäljellä, sieltä Jumala löytyy ja sitten elämä saa uuden suunnan ja kaikkea sellaista ihanaa ja lupailevaa, että kyllä tämä tästä ja että hyvä tulee mutta minua kyllä pelottaa että seuraavaksi tulee alkoholismi ja huumeet ja huorat.” Hahaha. Oikein hyvä! 

Kun luin tekstejä, mietiskelin, tai mietiskelen varmaan vielä nytkin, että kyllä tämä kirjoittaminen alkaa sujua – ainiin, kirjoitin eilen biisin tekstin jostain impulssista, ja siitä tuli ihan kelvollinen raakile, perusidea on se, että olen unohtanut kaikenlaista, sitä kaikenlaista sitten listataan ja tarkennellaan tarpeen mukaan ja sitten aina toistuu lause mutta en pääse sinusta yli tai jotain. Sitten nostattavassa C-osassa alkaa hurja tulitus siitä, mitä kaikkea hänestä muistan: huomaatko, en pääse sinusta yli. Tai jotain. Ihan hyvä fiilis siitä. Ja siis tästä kirjoittamisesta muutenkin. Jotain uutta tarkkuutta on taas löytynyt ja löytyy. Kirkkaampia kuvia. Jossain aamusivuissa olin kirjoittanut kuinka vankilassa tiilenpäät aukeaa ja imaisee tai nielaisee jotain ja se tuntui hauskalta ja kiinnostavalta kuvalta. Samoin vertaus kuiva kuin matto. Siinä on jotain Hotakaista. Siis, että kyllä tämä tästä. Jos vain jaksaa kirjoittaa, kyllä tämä tästä vielä oikein kunnolla aivan varmasti. Kysymys onkin sitten se, että mitä sitä haluaisi kirjoittaa. Tämä aamusivutykittely ja muu ympäröivä sekoilu on tavallaan kirjoitusaiheiden kaivamista, impulssien seurailua ja seuraamista, josko ne johtaisivat johonkin suurempaan löytöön – arkeologin työtä niinkuin Stephen King kertoi. Rapsutellaan kaikenlaisia luita ja katsotaan mitä löytyy. 

Tietty jotkut hengelliset aiheet tässä mietityttää kirjoittamisen kannalta. Aivan äsken mietin, että haluan kirjoittaa sen klikkiotsikkokirjan mutta sitä ennen pitää kirjoittaa se synti-rakkaus-kirja, jotta tämä oma ajatteluni hahmottuisi vähän enemmän, että millä asialla tässä ollaan, etten tahdo vaan hajottaa kaikkea ja jättää raunioita palamaan, vaan herätellä uusia ajatuksia, tai tavallaan siis vanhoja ajatuksia, että voisiko sittenkin olla niin, että rakkaus riittää, eikä mitään muuta tarvita. Että Jumalan persoona selittyy rakkauden kautta eikä minkään muun kautta parhaiten. Ei hän ole mikään sotaisa ukko, joka murskaa viholliset ja laittaa päät tolpan nokkiin näytille mahdistaan, ei hän hallitse pelolla, ei hän ristiinnaulitse vihollisiaan jotka ristiinnaulitsivat viattomia, jotta oikeus tapahtuisi, silmä silmästä ei ole oikeutta, tai se on hyödytöntä, ei ristiinnaulitsija ymmärrä mitään siitä, että hänet ristiinnaulitaan rangaistukseksi. Hän tarvitsee jotain enemmän, jotain parempaa. Jos ristiinnaulitsijaa rakastetaan puhtaalla rakkaudella, hänen vihansa palaa tulen lailla, polttaen ihoa, polttaen sisimpää, aiheuttaen suunnatonta tuskaa, eikä tässä nyt ole pointtina se että onneksi se nyt sitten saa tuntea tuskaa koska on sitä aiheuttanut, päämäärätön tuskan aiheuttaminen ei auta ketään, mutta uskon että Jumalan aiheuttama polttamisen tuska johtaa todelliseen näkemiseen, todelliseen nöyryyteen ja todelliseen aitoon syvään katumukseen – Jumalan hyvyys johtaa meitä parannukseen. Ei uhka pelottavasta tuomiosta. 

Näitä kehiä minä kierrän. Miksi? Miksi sillä on väliä onko Jumala rakkaus vai jokin kammottava monsteri vai onko häntä ylipäänsä olemassa? Ehkä tämä on sitä pakottavaa tarvetta, joka ajaa kirjoittamaan. En minä tiedä miksi tämä aihe kiinnostaa niin paljon ja miksi minä tahdon kirjoittaa siitä niin paljon, mutta syystä tai toisesta siihen jatkuvasti palaan ja se synnyttää minussa tunteita ja ajatuksia ja teksti pulppuaa minusta. Kirjoitan, koska on pakko kirjoittaa. Koska ehkä sitten maailma olisi edes hieman inhimillisempi paikka meille elää, ja kristityt eivät tekisi täällä olemista kaikille vaikeammaksi ja monimutkaisemmaksi vaan miellyttävämmäksi, vaikkakin rakkaus aivan varmasti vaatii kuolemista. Ehkä jokapäiväistä kuolemista itselleen, koska minä tiedän, että minä olen itsekäs, ja että mieluummin ajattelen rakastamista tai kirjoitan siitä, kuin että rakastaisin, käytännössä. Vihamiehiä- ja naisia. Että säälisin köyhää, eli tekisin JOTAIN. On niin helppoa istua täällä Ahtialassa viltti harteilla, kahvikuppi viereisellä jakkaralla, auringon paistaessa sisälle lämpimään kotiin, kun joku istuu Stockmannin edessä -20 asteisella maalla pahvinpalan päällä ja kumartaa päänsä ja ojentaa McDonald’sin juomamukia eteensä, heiluttaa sitä, jotta huomaisimme millaista ääntä vain muutama kolikko pitää, mutta kun ei minulla ole käteistä, kävisikö Mobilepay ja sitten mietitään, että meneekö rahat kenelle ja keneen voi luottaa ja keneen ei ja miten auttaa oikeasti eikä vain pahentaa jotain rakenteellisia ongelmia ja ja ja ja sitten onkin helpompi istua täällä nojatuolissa ja päivitellä että voivoi ei ole auttamista tehty kyllä helpoksi meidän yhteiskunnassamme. Oikeasti minulla on vain kiire, ei oikeasti yhtään minnekään, minulla on kiire pakenemaan. Kiire pakoon oman sydämen pienuutta, rakkaudettomuutta. Muutaman minuutin saattaa olla tukala olo, mutta sitten onkin jo Stockmannin vaateosastolla pohtimassa, että mitäs sitä ostaisi tai Rosebudissa, että mitäs sitä lukisi, jotta näkemykseni maailmasta avartuisi, ja voisin joskus tehdä jotain merkityksellistä tässä maailmassa tai ainakin olla silleen ehkä ärsyttävällä tavallakin fiksumpi, koska olen lukenut niin paljon hienoa tärkeää kirjallisuutta.

Tai sitten minun pitäisi kävellä Stockmannin Robert’s Coffeen, ostaa kaksi kahvia ja joku leipä, viedä kahvi ja leipä maassa istuvalle, istua itse viereen, katsoa silmiin, kysyä nimeä ja kuunnella tarinaa ja nyt minusta tuli White Savior, moderni Jeesus, joka istuu niiden kanssa, joiden kanssa kukaan ei halua istua, ja Stockmannin edusta on muutenkin oikein mukava paikka istua, koska silloin todella moni näkee minut siinä istumassa ja osa paheksuu ja osa ajattelee, että onpa siinä jalo ihminen. Ja vaikka istuisin jossain Vantaan tehdasalueen perukoilla, missä kukaan ei näe, voisin ajatella, että Jumala näkee ja on varmasti nyt ylpeä kun olen tässä tällä tavalla läsnä vähäosaiselle. 

Tavalla tai toisella tämä tarina siis kertoo minusta, ainoastaan minusta, vastanäyttelijöinä keskustan kerjäläinen ja ahdasmielinen kristitty. Minä näytän niin hyvältä, että tämän elokuvan jälkeen jokainen oksentaa teatterin ulkopuolella. Siellä odottaa myös loskassa makaava kerjäläinen ja yliannostukseen kuoleva heroinisti