Miten valmistella saarnoja kun uskoa on vain vähän?
Syksyn viimeisen puhujavierailun jälkeen olen lähinnä lomaillut. Joulukuun ajaksi pudotin “ruokavaliostani” pois kaikki hengelliset podcastit ja kirjat – kaiken mikä triggeröi ajatteluani. Luin ensimmäiset kolme viikkoa pelkästään ö-luokan länkkäreitä ja koetin tyhjentää mieltäni kirjoittamalla joka päivä reilusti päiväkirjaa.
Lomailu ja aivojen tyhjennys onnistui.
Mutta.
Samalla kun en ole ruokkinut ajatteluani, olen huomannut ajattelevani hengellisiä asioita vähemmän kuin aiemmin. Tämä on ollut osin pelottavaa. Onko minun ajatteluni vain sitä mitä luen tai kuuntelen? Olenko minä ainoastaan sitä mitä minä syön?
Tällä hetkellä suuri osa hengellisyyteen tai Jumalaan liittyvistä asioista tuntuvat kummallisen etäisiltä. Ajatukset haihtuvat ilmaan ennen kuin niistä ehtii saada kunnollista otetta. Etäisyyden kokemus on johtanut uudenlaisiin kysymyksiin. Syksyllä jotkin teologiset kysymykset askarruttivat minua. Nyt minua askarruttaa koko Jumala-konsepti. Kalteva pinta todella johtaa syvemmälle ja syvemmälle. Voisi tietenkin ajatella, että kysymykset Jumalan olemassaolosta ja olemuksesta ovat liukumäen pohjalla. Ja käänteisesti, noiden kysymysten vastauksista valuu kaikki muukin teologia ja elämänkatsomus.
Valtavasti avoimia ratkaisemattomia kysymyksiä ja ihmettelyä. Ajoittain hyvin hyvin kipeää sellaista, koska oma identiteettini on rakentunut suurelta osin Jumala-vastauksieni ympärille. Kun vastaukset muuttuvat, minä muutun, kaikki muuttuu.
Ja samaan aikaan valmistaudun tulevan viikonlopun seurakuntavierailuihin. Kirjoitan striimitilaisuuksiin puheita syksyllä ilmestyneen kirjani pohjalta. Kirjoitan puheita, joissa puhun Jumalasta.
Onko tämä ok? Olenko tekopyhä? Onko minulla oikeutta puhua Jumalasta, vaikka en ole varma monestakaan häneen liittyvästä asiasta?
Viime syksyn ajan puheitani on ohjannut kaksi ohjenuoraa: 1) Puhu totta 2) Älä yritä mitään. (Ensimmäisen kuulin Rachel Held Evansilta, toisen Lucia Berliniltä.) Pyrin nojaamaan ohjeisiin nykyisessäkin tilanteessa. En halua kikkailla mitään, kehitellä uskomattomia retorisia temppuja. Niiden aika ei ole nyt. Ei ehkä koskaan. Kun karsii retorisen kikkailun, jäljelle jäänee raaka, paljas todellisuus. Minä. Ja se riittää tai ei riitä.
Sen lisäksi haluan puhua totta. Tämä tietenkin on oletus mille tahansa puheelle, mutta minulle tuo ohjenuora tarkoittaa tällä hetkellä absoluuttista rehellisyyttä. Puhun ainoastaan niistä asioista, joiden takana pystyn seisomaan. Koetan olla lainaamatta toisilta hyvän kuuloisia ajatuksia, joita en ole itse prosessoinut tai elänyt läpi. Koetan turvautua siihen vähään uskoon, jota minulla on: Jos Jumala on olemassa, hänen on oltava hyvä. Paha tai kiero ja arvaamaton Jumala on ymmärrykseni mukaan käsitteellinen mahdottomuus. Eilen nojasin parturissa pesualtaaseen ja katselin seinälle kiinnitettyjä perhos-kokoelmia. Jos Jumala on olemassa, hänen on oltava taiteilija, joka “elää” kauneudesta ja monipuolisuudesta. Jos Jumala on olemassa, hänen on oltava Rakkaus, koska rakkaus pelastaa meidät. Ja oli Jumalaa tai ei, me tarvitsemme toisiamme ja rakastavaa kohtaamista.
Sairastuneet tarvitsevat lohdutusta ja toivoa, ehkä voin sitä olla välittämässä vähäiselläkin uskolla. Jos hyvä lisääntyy, onko sillä edes väliä mitä minä uskon ja mitä en?
Ja vielä, kun minulla on varmuutta vain vähän, haluan kokeilla lainata sitä Apostoli Paavalilta:
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 8:38-39)
Nähdään/kuullaan viikonloppuna!
* * *
Kansikuva: Hopetapahtuma (2015)